Mä olin lähtenyt ajamaan heti aamusta kohti pohjoista. Se oli lyhyen harkinnan ja yhden myynti-ilmoituksen tulos, enkä mä ollut kehdannut kysyä ketään mukaan, koska se tuntui mustakin vähän hullulta. Olin nähnyt Antonin eilen tallilla, mutta siinä vaiheessa mä olin vielä ollut autuaan tietämätön, että olin lähdössä katsomaan 12-vuotiasta lämminveriruunaa. Anton oli vielä käyttäytynyt niin oudosti, että ei siinä tilanteessa olisi edes voinut keskustella syistä miksi mun oli järkevää lähteä katsomaan ex-ravuria sadan kilometrin päähän. Todennäköisesti puoliverisiään jumaloiva Anton olisi ilmoittanut, ettei Pirttivaaraan tulisi yhtäkään juoksijasukuista. Sitä sanottiin Sepiksi, enkä mä muistanut sen oikeaa nimeä kuollaksenikaan. Se oli kuitenkin ollut halpa ja myyjän sanoin vailla hyvää kotia. Kiltti, mutta vaatii määrätietoista käsittelyä. Mä olin ajatellut kevyesti, että sehän oli kuin kaikki muutkin ravurit.
No ei ollut. Kun tämä Sepi näytti siltä kuin olisi halunnut tempoa riimunnarut irti käytävän seinistä, mä mietin ensimmäisen kerran, ettei siitä voinut tulla mun hevosta. Se oli hermoheikko ja vaikka se oli pyylevän omistajan mukaan kuinka koulutettu ratsuksi, ruuna näytti pelkäävän sen selkään heitettyä synteettistä satulankuvatusta kuollakseen. Lopulta mun koeratsastus jäi maastakäsittelyyn, koska mä en halunnut kiusata sitä hevosta yhtään enempää. “Ei tätä ratsuna kannata myydä”, totesin kuivasti, ennen kuin lähdin viemään hetken kentällä kävelemisen jälkeen rauhoittunutta hevosta takaisin talliin. Se vaikutti onnelliselta, etten mä ollut noussut sen satulaan. Toivottavasti se oli fiksumpi kärryjen edessä, että sille olisi tulevaisuudessa vielä jotain käyttöä. Kotimatkalla en osannut kuin manata tempaustani. Olin jotenkin ruusuisesti kuvitellut, että entinen juoksija voisi olla juuri sellainen projekti, joka täyttäisi Kuiskeen jättämää aukkoa. Mä olin kuitenkin tottunut ravureihin ja etenkin Eskon juoksijat olivat aina olleet selväpäisiä. Toisaalta ne olivat nimenomaan juosseet eivätkä kantaneet yhtäkään ihmistä selässään. Kurvasin kotipihaan tullen siihen tulokseen, ettei Anton koskaan kuulisi tästä reissusta. Mä ehdin hädin tuskin sammuttaa auton, kun Assi jo jolkotti mua vastaan tallin suunnalta. Nyökkäsin tervehdyksen koiraa seuraavalle miehelle, joka oli ratsastusvaatteista päätellen käynyt satulassa. “Töissäkö olit?” Anton tiedusteli vähän vaivaantuneesti hymyillen. “En”, mumahdin Assiin keskittyen. Koira hääräsi mun jaloissa tavalliseen tapaansa. “Ai, kaupassako?” Anton jatkoi uteluaan. Pudistin päätäni. “Jaa?” mies murahti ilmeisen pettyneenä, etten ollut valottanut menojani. Mä en kuitenkaan kehdanut, koska olihan se nyt ollut ihan paska reissu. “Keitetäänkö kahvit?” kysyin ohjaten keskustelua toisaalle. “Mulla on pullaa.” Ehkä Anton hämääntyisi pullalla, ehkä ei, mutta pääasia oli, etten mä ollut koskaan lähtenyt oma-aloitteisesti katsomaan hevosta, enkä varsinkaan omaa varjoaankin kammoavaa ravurinraatoa. Comments are closed.
|
AvainsanatRoolipelit10 U U S I N T A
Grillimaisterit (osa 1) - 17.05.2019 Tarhatalkoot - 07.05.2019 Mestarikokki - 28.11.2018 Pikkujoulut (osa 2) - 16.11.2018 Pikkujoulut (osa 1) - 16.11.2018 Roadtrip - 10.11.2018 Valvovan silmän alla - 04.10.2018 Yöeläjät - 30.09.2018 Astetta nolompi saunailta - 26.09.2018 Mintun tupaantulijaiset - 31.8.2018 |