Olin ollut poissa tallilta nyt vuorokauden. Sinä aikana olin vihdoin ilmoittanut Kuiskeen poismenosta tytöille, jotka olivat tarjoutuneet tuomaan mulle ruokaa ja tukea. Ne varmaan ajattelivat, että mun elämä oli pysähtynyt enkä enää ollut kykeneväinen tekemään mitään. Niin mä olin itsekin pelännyt, mutta Eskon kanssa puhelimessa juteltuani mulle oli tullut varmempi olo. “Älä nyt ainakaan kiiruhda muuttammaan pois sieltä, parempi pittää hevoset näköettäisyydellä kuin sulkia ne pois elämästä”, mies oli todennut puhelun loppupuolella. Se oli pahoitellut Kuiskeen traagista kohtaloa mutta todennut myös, että elämä jatkui. Keski-iän reilusti ylittänyt mies kuitenkin myös sisäisti, ettei mulla ollut tallissa seisomassa muita hevosia kuten sillä oli juoksijoita. Mulla oli vain Antonin hevoset, ei ne olleet mun omiani. Anton oli kuitenkin tarjonnut mulle mahdollisuutta nousta satulaan heti kun siltä tuntui. Se ajatus mielessäni mä lähdin vähän epäröiden tarpomaan kohti tallia kumpparit hiekalla rahisten, ihan samalla tavalla kuin silloin, kun olin kävellyt Kuiskeen luo viimeistä kertaa. Tilli näytti orvolta tarhassaan. Mä tiesin, etten voisi kävellä sen tarhaan analysoimatta liikaa tilannetta, joka oli johtanut Kuiskeen jalan pirstoutumiseen. Anton ei ollut kotona, mutta sen ruuna hengaili tarhassa loimeen käärittynä ja näytti siltä, ettei pistäisi pahakseen jos veisin sen hetkeksi tallin suojiin - ja kävisin nopeasti selässä. En uskaltanut miettiä asiaa sen pidemmälle, koska tiesin muuten perääntyväni. Riimunnaru löytyi tutusta paikasta roikkumasta ja Benkku marssi mun perässä sisälle luottavaisesti, koska olin taluttanut ruunaa sitä väliä monta kertaa. Tosin en koskaan siinä tarkoituksessa, että varustaisin sen ratsastusta varten. Benkun viikko-ohjelmassa luki kevyt sileä. Sellaista mun kai täytyisi tehdä, kun menin ottamaan vuokraisäntäni hevosen tarhasta ilmoittamatta, perustaen tekoni vain siihen ympäripyöreään lupaukseen. Tässä mielentilassa mulla ei kuitenkaan olisi aikaa jäädä odottamaan vastausta viestiin Antonin ollessa valmennuskäynnillä, koska peruisin koko tempauksen ennen kuin Benkku saisi edes satulan selkäänsä. Kolea syystuuli pieksi vasten kasvoja, kun talutin tympeälle ilmalle luimistelevan ruunan kentälle. Koulusatulan jalustinhihnat tuntuivat kilometrin mittaisilta, kun lyhensin niitä varmaan kymmenellä reiällä ennen kuin ponnistin jakkaran päältä satulaan, joka oli varmaan maksanut enemmän kuin mun auto. Oho, olipa se kapea. Se oli mun ensimmäinen ajatus, kun ruuna otti askeleen eteenpäin pienestä pohkeiden hipaisusta. Oli kulunut vuosikausia siitä, kun olin viimeksi istunut muun kuin suomenhevosen tai lämpöisen selässä. Edellinen ratsastamani puoliverinen oli ollut ratsastuskoulun omistuksessa ollut vanha luottopeli, jota ei ollut kiinnostanut muu kuin se, milloin saattoi jumittua kaartoon silmät puoliummessa. Annoin Benkun kävellä reilun vartin tunnustellen sen herkkyyttä. Herkkä se oli, onneksi, ja aivan toista maata kuin Kuiske. Se oli hyvä, koska muuten mut olisi vallannut tarve hypätä alas satulasta ja toimittaa ruuna takaisin tarhaansa ilman että sen omistajan täytyisi koskaan kuulla tapahtuneesta. Kokosin ohjia hermostuneesti ja siirsin Benkun raviin. Tai kuvittelin siirtäväni, sillä ruunalle ei riittänyt vähän-sinne-päin-siirtyminen, vaan se piti valmistella. Mun piti tehdä se kuin oppikirjoissa puolipidätteineen päivineen, mutta lopulta se ravasi. Vähän epäluuloisena, mun taitojani selvästi kyseenalaistaen, mutta ravasipahan kuitenkin. #benkku
Comments are closed.
|
AvainsanatRoolipelit10 U U S I N T A
Grillimaisterit (osa 1) - 17.05.2019 Tarhatalkoot - 07.05.2019 Mestarikokki - 28.11.2018 Pikkujoulut (osa 2) - 16.11.2018 Pikkujoulut (osa 1) - 16.11.2018 Roadtrip - 10.11.2018 Valvovan silmän alla - 04.10.2018 Yöeläjät - 30.09.2018 Astetta nolompi saunailta - 26.09.2018 Mintun tupaantulijaiset - 31.8.2018 |